Tämä sivu on tulostettu Merikarvian kunnan internet-sivuilta (www.merikarvia.fi)



Info > Historiaa > Kummallisia tarinoita Merikarvialta

Kummallisia tarinoita Merikarvialta

Vainajan soutumatka
Pienikokoinen, ilkikurisen oloinen eukko, joka toinen silmä oli sokea, osoitti eteisen nurkassa jököttävää ruumisarkkua. Kuusilaudasta sahatun arkun päähän oli kaiverrettu sana Mooses. Sofia oli siivottoman oloisen eukon nimi, Luukkaalle ennestään tuntematon, hieman höppänän oloinen. Arkun päälle oli köytetty vainajalle ikuisen elämän ja onnen saattajiksi keltaisia pietaryrttejä, hautaruusuja ja pujoja. Kirkkoherra oli välittänyt Luukkaalle sanan, että muuan vain tulisi hakea eräältä Lohikäärme-nimiseltä saarelta lauantai-illaksi kirkonkylän rantaan. Siellä on määrä olla vastassa kolonna hevosia ajureineen. Toiset uteliaisuuttaan, jotkut valmiina tarjoamaan apuaan arkun kuljetuksessa. Mutta, että pitäisi soutaa vainaja viiden mailin päähän mantereelle! Herra Jumala auttakoon.
Luukas hieraisi poskipäille tiiviinä tummana mattona levittäytyvää partaansa, siristi silmiään… kaivoi housuntaskustaan piipun, koputti sitä pöydän kulmalle karistaen tuhkan. Hän laittoi tilalle uuttua sytykettä, viritti tikulla savupesän imaisten posket lommolla sakeat sauhut ja kysäisi vainajasta tarkempia tietoja, mutta Sofia oli vaiti. Suru taisi olla liian syvä.

Reilu puoli vuosisataa aiemmin syntynyt Luukas kiroaa kohtaloaan, riutuvaa terveyttään. Voimat ovat vuosi vuodelta ehtyneet, niin että silakankalastus on täytynyt jättää nuoremmille. Hän kelpasi enää auttamaan yksinäisiä, saaristossa asuvia leskiä. Onnekas hän on silloin, kun voi nostaa seilin ja antaa tuulen kuljettaa, mutta auta armias, jos on tyyntä ja joutuu soutamaan vastaiseen! Silloin iän rasittama sydän vauhkona rinnassa nykii kuin rysään uinut lohi ja hengitystä salpasi. Kun hän Sofia kanssa nosti raskasta arkkua veneeseen, tuntui rinnassa vihlovaa kipua ja polvet tärisivät voimattomina. Miten arkku saattoikaan tuntua niin raskaalta? Kuoleman pelko otti hetkeksi tukevan otteen.
Luukas kuuli, kuinka pahaenteisesti puolenkynnen mittainen kuolemankello –pieni kovakuoriainen - tikitti eteisen kurkihirressä. Ovensuussa seisoessaan hän näki, kuinka talon yllä musta meriteeri viuhtoi hullun lailla ympäriinsä jotain etsien. Etsikö se häntä? Entä, jos tämä on hänen viimeinen soutumatkansa? Ylätaivaalla ohuet pilven rippeet piirtävät uhkaavia kuvia nousevasta etelämyrskystä. Luukas myös tiesi, että ahnas on meren syli, jossa katkat odottavat joka hetki makoisaa liha-ateriaa.
Luukkaan ollessa jo laiturilla Sofia tupsahti lähelle ojentaen tuohikontin, jossa oli perattuja silakoita sekä pienen kangasnyytin:
- Mooses o seilillä fyllätty nii et ei ruppee piahtoroimaa arkus. Ja kansi o ny lukus ettei se lähde pois jos tulee stormi. Täs o föliis kuolonkirstun avain, anna se pastorille, ku treffaat möljällä. Vie sille Kaitsijalle vakallinen voimia!

Saattomatka saattoi lopultakin alkaa. Luukkaan kasvot kalpenivat, kun hän piirsi silmillään kaukana siintävän mantereen rantoihin kaaren. Missään ei kajastanut tuulen virettä, ei edes sen vertaa, että olisi voinut varoiksi ottaa föörikopista purjeen. Hän silmäili, kuinka lohduttoman vene makasi syvällä vedessä raskaan arkun painosta. Eipä Luukkaan auttanut muuta kuin sylkäistä räkäisesti airojen kädensijoihin ja tarttua niihin lujasti känsäisin kämmenpohjin. Äidiltään oppimaansa virttä hyräillen hän ryhtyi evästämään matkantekoa, soutamaan aluksi varovasti ikään kuin voimiaan tunnustellen. Ja kun sydän näytti kestävän liiemmin rasittumatta, alkoivat airot tehdä yhä laajempia ja tiuhempia kaaria. Hankaimet lonksuivat äänekkäästi, tahdikkaasti ja keula kuohahteli valkoisin pärskein. Pian uurteista otsaa pitkin valui valtoimenaan likaisen ruskeita hikipisaroita päätyen partakarvojen päistä tippuviksi vanoiksi. Luukaksen ajatukset harhailivat levottomasti. Kestääkö hän matkan rasitukset?
Soutaessa palautui mieleen merkillinen parinkymmenen vuoden takainen tarina, kuinka muuan pikkutyttö katosi kirkonkylällä kesken päiväleikkien. Koko kylä etsi lasta ja hänen arveltiin hukkuneen. Eräänä yönä kylän kirkkoherran – juuri tuo Arvid-kirkkoherra, jota Luukas oli menossa tapaamaan, uniin ilmestyi yöllä kadonnut pikkutyttö. Tyttö kertoi unessa sielun paimenelle, kuinka suuri lintu oli kuljettanut hänet isoon, kaukana merellä olevaan saareen. Hän halusi pian äidin syliin. Aamun valjettua kirkkoherra sai useita kyläläisiä lähtemään etsintämatkalle. Ja tyttö todella löytyi saaresta ja vielä hyvävoimaisena! Tapauksen jälkeen Hiisiluodon nimi vaihtui Arviidiksi kirkkoherran mukaan.
Luukaksen mielestä Arviidi-saari on turvallinen ja onnea tuottava paikka lepuuttaa matkan rasittamia jäseniä. Varsinkin tuulisella säällä se on monesti tarjonnut kalastajille suojaa vellovalta aallokolta. Saaren jyhkeät kuuset, jotka kohosivat merestä suorana ja ylväänä kuin soti-laat, ottivat vastaantulijat avosylin helmoihinsa. Pyyntimiehet löysivät sieltä syysmyrskyjen aikaan suojaisia lepopaikkoja ja kesän hellesäällä vilvoittavia varjoja.

Saaren lähistöllä merestä pilkotti kymmenittäin, kenties jopa sadoittain petollisia kiviä. Airotyötä oli rauhoitettava ja vilkaistava välillä olkapään yli, sillä arkkua soudettaessa kivelle joutumisen tiedettiin merkitsevän huonoa onnea. Pahan onnen karkottamiseksi Luukas sylkäisi aina välillä olkansa yli. Kiviä vilkuillessaan hänen muistonsa palasivat reilun vuoden takaiseen hukkumisonnettomuuteen. Pietarin kuolema, Pietarin kuolema… hoki Luukas itsekseen tuskin kuuluvalla äänellä. Erään kivikon viereen syntyneeseen railoon luisteli hyisenä talvi-iltana eräs Pietari-niminen kalastaja herännäisseuroista palatessaan. Luukas oli tuolloin kuullut raivoisia avunhuutoja, joiden paikallistaminen yön pimeydessä oli mahdotonta. Pian äänet olivat vaimenneet, joten apuun oli enää turha lähteä. Pietarin kuuromykän vaimon kerrotaan nähneen jo useita kuukausia aiemmin enneunen miehensä hukkumisesta.

Soutajan ajatuksen katkaisi hento, käsivarsien ihokarvoissa tuntuva tuulen vire. Vedenkalvo karahti viriin ja tummui. Pian virilaikkuja kiisi kaikkialla veneen ympärillä. Mereltä lähestyi synkkä pilviseinämä, joten Luukas päätti soutaa Arvid-kirkkoherran mukaan nimetyn saaren rantaan. Elokuun pilvistyvä ilta oli muuttumassa säkkipimeäksi yöksi. Tuulessa kuusien tuuheat oksat kuiskivat, sitten suhisivat ja lopulta kovimmissa tuulen iileissä latvuksista sinkoili käpyjä. Tuuli alkoi melskata ja viskellä itseään kuin humalainen. Meren maininki jytyytti venettä, paiskoi ja repi vasten rantaa. Luukaksesta tuntui kuin jokin tumma haamu puuhaisi metsässä, välillä käväisi rannassa ja sitten taas loittoni. Hämyssä pieni hahmo köpötti lähelle siroin ja kevein askelin, jonka Luukas lopulta tunsi pieneksi lapseksi. Siinä oli jotain perin omituista, mitä nyt hämyssä saattoi vain aavistella. Tyttölapseksi sen tunnisti hyvinkin, mutta ääni tuli kuin jostain syvältä maan alta. Tyttö aloitti topakasti:
- Miks sä oot niin surullinen?
- Minulla on kalastajavainaa arkussa. Minun on vietävä ruumis huomenna kirkonkylän rantaan, jotta se pääsee siunattuun multaan, kirkkoherra on vastassa. Mutta mitä sinä teet täällä?
- Eiks kukaan ikävöi mua? Eks sä ole surullinen, kysyi tyttö.
- Mutta miten sinä lapsukainen olet tänne joutunut?
- Eks sä olekaan mun isäni?
Tuon kysymyksen esitettyään tyttöä jähmettyi paikoilleen kuin mahdollisimman nopeaa pakoreittiä suunnitteleva kissa. Molemmat seisoivat odottaen toinen toisensa siirtoa iäisyydeltä tuntuvan ajan, kunnes synkkä kuusimetsä hotkaisi tytön siron hahmon sisäänsä.

Luukas meni pois tolaltaan. Hän oli nähnyt pirun lapsen! Sitten hän muisti, kuinka monet enteet olivat lupailleet tapahtuvaksi jotain omituista, erikoista. Ehkä tässä oli kylliksi, hän ei joudukaan vielä manan majoille. Ehkä Arviidin saaressa majaileva Pyhä Henki pelasti hänet. Ehkä arkun päällä olevan pujon taikavoima sai pirun pysymään loitolla… Jos piru olisi saanut pauloihinsa, olisi taika saattanut muuttaa hänet vaikkapa meriteereksi. Tai merenneidoksi. Luukkaan huulille nousi hentoinen hymynkare, sillä ajatus merenneidoksi muuttumisesta ei tuntunut kovin vastenmieliseltä. Luukas kuitenkin jatkoi tulenpalavasti elämän tarkoituksen pohtimista: elämä on jatkuvaa lähtemistä ja tulemista, siirtymistä paikasta toiseen, sielun siirtymistä. Kun on lähdössä kohti tuntematonta, jää sisimpään hillitön ikävä, menettämisen pelko. Kuka sitten on vastassa ja miten hänet otetaan vastaan?

Elämän kiertokulkua pohtiessaan tuuli oli laantunut heiveröiseksi ja Luukas saattoi horvahtaa toviksi seilikankaaseen kietoutuneena. Aamuaurinko kuivatti viimeisetkin kastepisarat ja tainnutti orastavan tuulen. Tämä merkitsi hikisen soutu-urakan jatkumista… Iltapäivä keräsi mantereelta huokuvaa lämpöä, taivaalle hiostavia ukkospilviä, Luukkaan vaaleaan pellavapaitaan tummia hikiläikkiä. Yhä useammin karhea känsäkoura etsi housuista taskukelloa. Perillä oli oltava ajoissa. Soutumatkan katkaisi lyhyt tuokio, jolloin Luukas kastoi mietoon suolaliemeen Sofialta saamiaan silakoita ja hotkaisi ne. Ja kyytipojaksi maittoi paksu piimä, mikä vei mennessään pahimman janon. Määränpäätä lähestyessään Luukas alkoi tyynnytellä airojen melskettä. Kaukaa hän huomasi, kuinka Arvid-pappi seisoi ylväänä ja punakkana möljän päässä, nostan leveälierisen hatun iloiseen tervehdykseen. Hänen ympärillään oli paljon miehiä, naisia ja lapsia sekä hevosia rattaineen.

Arvid kapsahti Luukkaan kaulaan ja puristi lujasti soutajan hikistä kättä. Sillä välin kylän ihmiset olivat nostaneet arkun veneestä laiturille ja erään uteliaan ja lipeväkielisen hevosmiehen rattaille. Luukas ojensi avaimen kirkkoherralle, joka avasi arkun kannen, nosti sen sivuun… Luukas oli lentää selälleen, kun hän huomasi, että arkussa ei ollutkaan ihmistä vaan hylje. Aikuinen, haiseva norppa! Luukas koki häpeää, mitähän muutkin sanovat? Hän oletti kuljettaneensa ihmisvainajaa. Ihmisvainajaa… niin todellakin.. olikohan öinen lapsipiru taikonut ihmisen hylkeeksi? Luukas halusi muuttua näkymättömäksi. Miksi kaikki arkun ympärillä pyörivät ihmiset olivat rauhallisia aivan kuin hylkeen näkeminen arkussa olisi jokapäiväistä? Ei edes norpan kuolleen ruhon lemu pysyttänyt uteliaita loitolla. Pirusta Luukas ei kylällä koskaan hiiskunut, ei edes kirkkoherralle.

Seuraavaan pyhäsaarnaansa Arvid-kirkkoherra löysi mehevän aiheen Sofiasta ja urheasta Luukkaasta, jotka yhteisvoimin saattoivat Pyhän merivasikan kirkkomaan multaan. Tässä kylässä, kuten lähipitäjässä yleensäkin noita rasvatynnyreitä pidettiin Egyptin faaraon sotilaina, israelilaisten Punaiseen mereen hukuttamina. Syvästi uskovainen Sofia-leski toivoi kuolleena löytämänsä hylkeen haudattavan kirkkomaahan, mihin Arvid-kirkkoherra lopulta suostui.
Sangen erikoista oli, miten tämän saaristoseurakunnan vanhan kirkkomaan korkeiden kuusten katveesta löytyi nyt siis puinen risti, johon on kaiverrettu teksti: Mooses Norppa syntynyt 1880, kuollut 020.8.1905. Mooseksen haudalla hehkui joka kesä keltaisenaan pietaryrttiä, merkkinä ikuisesta elämästä.

Tarinan on kirjoittanut Juhani Mellanoura
Kurssi kohti kertomusta/Uusien novellien lukemisto Satakunnasta/Tainari 2010

 Merikarvian kunta • puh. 044 724 6333 • etunimi.sukunimi@merikarvia.fi